Sinne ja takaisin

Hei vain kaikki! Mietelmiään purkaa nyt Milla:

Viime viikolla kiipesimme siis Kolin vaaroille etsimään uusia näkökulmia näyttelemiseemme. Viikko testasi paitsi fyysistä myös henkistä kuntoamme: väsymys, unenpuute, stressi, v*tutus, menkat ja kaiken kruunannut virtsatientulehdus haastoivat ainakin minut pohtimaan, miten löytää uskoa itseensä ja näytelmään eri olosuhteissa. "Harjoittelusta pitää tykätä", totesi ohjaajamme Kaitsu, kun olimme aikamme kailottaneet repliikkejämme siellä lumihankien keskellä. Olen samaa mieltä. Harvoin elämässä sattuu sellaista täysin stressitöntä, inspiroitunutta ja energistä kautta, jolloin jokainen harjoitus tuntuisi ideoiden ilotulitukselta. Jostain se ilo treenaamiseen on kuitenkin aina löydettävä, muuten ei ole järkeä olla tällä alalla.

Kolilla löysin yhden sellaisen avainasian, jonka olin stressihormonien pyörityksessä jo melkein unohtanut. Sen sai minut tajuamaan rouva Vörskyä esittänyt Ronja, joka itseni jo ollessa aivan puhki viipotti mäkeä ylös hirmuisella vauhdilla ja tahdonvoimalla. Repliikkejä sinkoili joka puulle ja kivelle. Ronja oli roolissaan hauska, mutta lisäksi - ja ennen kaikkea - uskomattoman läsnäoleva ja tosi. Tunsin ihailua ja ylpeyttä hänestä ja meistä, koko ryhmästä. Sain hänen suorituksestaan hurjasti energiaa, ja ymmärsin, että tittididii, niinhän sen tietenkin pitääkin mennä: voima ei tule omassa huonoudessaan vellomisesta vaan siitä, että osaa iloita toisen onnistumisesta, koska kaikkien henkilökohtaiset onnistumiset vievät kohti yhteistä onnistumista.

Ymmärsin myös, että on tehtävä täysillä ja on haluttava parasta, eikä saa omassa näyttelijäntyössään tyytyä mihinkään väljään haahuiluun. Se on loukkaus toisten tekemää työtä kohtaan. Sytytä ja syty! on vanha totuus, joka pitää paikkansa. Parasta jälkeä tulee, kun ammentaa energiansa toisista - ja antaa samalla oman energiansa toisten ammennettavaksi.
(Tämä ei siis ollut minulle mikään aivan uusi ajatus, ja olen ajatellut ymmärtäneeni sen jo aiemmin. Tietyin väliajoin samat asiat vain muistaa ja ikään kuin ymmärtää aina uudestaan.)

Löysin Kolilta paljon kunnianhimoa ja harjoittelemisen halua. Vakaa aikomukseni on suunnata se ilon kautta tekemiseen ja rohkeaan uuden luomiseen. Luotan ryhmäämme ja siihen, että nousemme lentoon. Sitä odotellessa on vain tehtävä vielä hiukan työtä. Keväthangille, keväthangille...

-M