Huonouden sietämättömyys

En osaa sanoa toista ammattia, jossa oman huonoutensa kanssa joutuisi painimaan yhtä paljon, kuin mitä näyttelijät joutuvat. Jatkuvasti vaaditaan uusia ideoita ja tarjouksia, pitäisi osata soittaa, laulaa, tanssia, akrobatisoida, muistaa vuorosanat, näyttää tunteensa ja loistaa itse lavalla, mutta samalla tehdä kaikkensa toisten puolesta. Ehkä pitkään näytelleillä alan rautaisilla ammattilaisilla jokainen päivä on yhtä nautintoa ja rooli kuin rooli kerää kehuja, mutta tälle näyttelijäntyönopiskelijalle tuntuu roolin hakeminen olevan välillä varsinaista tuskien taivallusta.

Roolia valmistaessa joutuu etsimään vastauksen moniin kysymyksiin esim: kuka roolihahmoni on, mistä hän tulee, kuinka vanha on, millainen ihminen on kyseessä? Miten hän pukeutuu, mikä hänen lempiruokansa on, miten hän suhtautuu toisiin roolihenkilöihin? Mitä haluan roolihahmoni kertovan yleisölle? Harva näyttelijä "syttyy" napista painamalla juuri ennen kuin astuu lavalle. Fyysinen lämmittely ja roolin läpikäyminen kuuluu rutiineihin. Jokainen meistä hakee varmasti vielä omaa tapaansa valmistautua, ja itselleni parasta tapaa en tottavie ole vielä löytänyt.

Päivät ovat tunnetusti erilaisia, ja eilinen keskiviikko oli vaihteeksi päivistä hankalin. Mitään ei osannut lavalla tehdä, kaikki ideat tuntuivat typeriltä, oma näytteleminen keljutti ja kun roolihahmolla ei ollut vuorosanoja en tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Siinä sitten seisot lavalla tyhmänä kun muut hakkaavat kattiloita ja lattiaa ja mietit, että mitenhän poliisi voisi reagoida siihen, että toisaalla eräs Johanna käy erään Riston päälle kuin yleinen syyttäjä. Jostain syystä tänä aamuna Hannu "Poke" Porkan rytmiikkitunnilla tajusin, että eihän poliisi itseasiassa edes ole vielä paikalla, Liisahan se siellä soittelee ämpäriään toisten mukana (paitsi että Liisan pitäisi kyllä löytää jokin toinen soitin, kuin punainen muoviämpäri...) Vaikeuksien kautta voittoon siis?

Lisää oivalluksia odotten Katja